Skip to content

Kaverin Kuolema Unessay

Ei heitä varsinaisesti kutsuta vielä veteraaneiksi. Ukrainalaissotilaita, jotka ovat palanneet maan itäosassa käytävästä sodasta. He ovat vain entisiä sotilaita, sotainvalideja tai sotilaita sairauslomalla.

Jotkut ovat palanneet siksi, että heidän sopimusaikansa sotilaina on päättynyt. Useimmat siksi, että ovat haavoittuneet.

Tapaan Denisin aurinkoisena kevätaamuna Voitonaukiolla Kiovassa. Ostamme kioskista kahvit ja istuudumme ulos. Denis ei kerro sukunimeään, enkä edes varmuudella tiedä, onko Denis hänen oikea nimensä.

Hän ei oikeastaan saisi puhua kanssani sodasta, koska hän oli sotilaana salaisissa tiedustelutehtävissä. Mutta olemme sopineet, ettemme puhu sodan kulusta vaan hänen omista kokemuksistaan ja tunteistaan.

– Alussa pelkäsimme koko ajan, koska emme tienneet minkälaista on joutua tulitukseen. Emme oikeastaan tienneet mitään, Denis sanoo.

Ajatuksia kuolemasta

Sota kuitenkin opettaa, ja jo jonkun viikon jälkeen kaikki toimivat automaattisesti, ja tiesivät tehtävänsä. Eräänä päivänä Denisin ryhmä huomasi vihollisryhmän liikkuvan heidän suuntaansa. Ukrainalaiset hiipivät lähemmäksi ja avasivat tulen. Taistelussa kaatui kaksi Denisin ryhmästä, ja hän sai itse luodin selkäänsä.

Luoti osui vain puolentoista millimetrin päähän Denisin selkärangasta. Hänellä oli onnea, hän on elossa ja pystyy jopa kävelemään. Luoti ei räjähtänyt, vaan se saatiin leikkauksessa ulos kokonaisena. Denis pitää sen mukanaan taskussa. Hän sanoo, että se tuo hänelle onnea.

Kuolema on tullut Denisille tutuksi. Moni hyvä ystävä on kaatunut viereltä. Denis sanoo, että ensimmäiset kerrat, kun joku läheinen kaveri kaatui, olivat aivan hirveitä.

– Tunsin syvää surua, kun joku, jonka kanssa oli syönyt ja juonut yhdessä, olikin yhtäkkiä kuollut. Mutta kummallista kyllä, siihenkin tottuu.

Denis on tottunut myös ajatukseen omasta kuolemastaan. Hänen mukaansa melkein kaikki hänen ryhmänsä tehtävät olivat sellaisia, että oli todennäköistä, ettei keikalta enää palata takaisin päin. Denis piti tiivistä yhteyttä perheeseensä ja hyvästeli omalla tavallaan äitiään.

– En sanonut hänelle, etten ehkä huomenna enää palaa. Sanoin, että pyrin soittamaan myös huomenna.

Sotilas ei joudu miettimään vain kaverin tai omaa kuolemaansa, vaan myös kuoleman tuottamista. Tappamista. Siihenkin tottuu, sanoo Denis.

– Ensimmäinen kerta oli hyvin vaikea. Mutta tiesin, että oli valittava – hän tai minä.

Paluu arkeen on vaikea

Denis ei pidä itseään sankarina, eikä halua kerskailla saavutuksillaan sodassa. Hänen on ollut vaikeata tottua arkielämään kotikaupungissa. Alussa häntä jopa pelotti liikkua yksin kaupungilla.

Kun hän kerran kuuli autonrenkaan räjähtävän, hän heittäytyi puun taakse suojaan. Ympärillä olevat ihmiset katsoivat häntä ihmeissään, mutta Denisille tämä oli automaattinen reaktio.

Sota on kuitenkin opettanut Denisille hetkessä elämisen. Hän kertoo, että hänellä ei enää ole kiire minnekään.

Hän nauttii jokaisesta hetkestä ja katselee ihmisiä ja ympäristöä uudella tavalla. Hän nauttii pienistä asioista, kuten kauniista puista tai hiljaisuudesta.

Toivuttuaan Denis haluaa takaisin rintamalle.

Sankarikuvia presidentin seinälle

Entisen tehtaan takapihalla Kiovan kuuluisan luostarin lähellä on valokuvastudio, jonne on tuotu kahdeksan haavoittunutta sotilasta kaupungin sotasairaalasta. Pari heistä istuu pyörätuolissa, muilla on kyynärsauvat.

Näkee, että monella on kovia kipuja. He odottavat vuoroaan valokuvaajan eteen.

Miehet vitsailevat ja kiusaavat hyväntahtoisesti toisiaan. Heidät on tuotu tänne valokuvattaviksi koska Ukrainan presidentinhallinnon tiloihin on tarkoitus ripustaa kuvia sankareista. Kaksikymmentä sotilasta on valittu tätä varten.

Sergei Kozak pääsee kuvaan ensimmäisenä. Hän on 35-vuotias ylikersantti ja kahden lapsen isä, joka siviilissä työskenteli kuljettajana. Sodassa hän oli liikkuvassa ryhmässä, joka osallistui taisteluihin monessa paikassa. Hän haavoittui kesäkuussa 2014.

Pelko on koko ajan läsnä

Sergei haavoittui, kun hän oli ryhmänsä kanssa miehistönkuljetusvaunussa Slovjanskin lähellä. Ammus tuli panssarin läpi, Sergei sain vamman jalkaansa, kuljettaja menetti toisen jalkansa. Ammus jatkoi matkaansa toiselta puolelta maastoon

– En sillä hetkellä ajatellut jalkaani. Pelkäsin vain, että joku miehistäni kuolee, Sergei sanoo.

Pelko on koko ajan läsnä taisteluissa. Eniten Sergei kertoo pelänneensä, että joku hänen miehistään tulee tapetuksi omaa tyhmyyttään.

Useimmat kun kuolevat siksi, että nostavat päänsä väärään aikaan tai tekevät väärän liikkeen, Sergei sanoo.

Epävarmuus toimeentulosta

Haavoittuneet sotilaat saavat palkkaa niin kauan, kun ovat hoidettavina. Sen jälkeen selvitetään heidän työkykyään ja mahdollisia pysyviä vammojaan. Vasta sitten päätetään, maksetaanko heille korvausta tai eläkettä.

Ukrainassa on melko paljon sellaisia sotilaita, jotka ovat lähteneet sotimaan vapaaehtoispataljoonissa. Nämä pataljoonat ovat periaatteessa Ukrainan sisäministeriön alaisuudessa, mutta toimivat käytännössä omien sääntöjensä mukaan.

Niiden riveissä on paljon sellaisia sotilaita, joita ei ole virallisesti rekisteröity minnekään.

Kun sellainen sotilas haavoittuu, hänen voi olla hyvin vaikeata saada minkäänlaista korvausta.

Elämän tärkeimmät asiat

Tavatessani Sergein ja Denisin kysyin, mikä heidän mielestään on kaikkein tärkeintä elämässä. Sergei vastasi, että tärkeintä on perhe ja lapset. Se, että lapset ovat terveitä.

Denisin mukaan kaikkein tärkeintä on hyvyys. Pitää kohdella kaikkia, ystäviä ja läheisiä, hyvyydellä, hän sanoo.

Sergei kertoo valehdelleensa vaimolleen, kun lähti sotaan. Hän ilmoittautui vapaaehtoisena rintamalle, mutta kertoi kotona, että oli tullut kutsu koulutustehtäviin kasarmille.

Kun sitten oli sodassa, tuntui mahdottomalta kertoa asiasta vaimolle puhelimitse.

– Sellaiseen keskusteluun pitää istuutua kasvotusten, Sergei sanoo.

Sergein nuorempi lapsi oli isän lähtiessä sotaan vain kahden päivän ikäinen. Hän kertoi totuuden sodasta kahden kuukauden kuluttua, kun pääsi kolmeksi päiväksi lomalle.

Kymmenen päivää myöhemmin hän haavoittui.

Läheisen kuolemaan ei osaa varautua eikä siihen voi olla välttämättä valmiskaan, vaikka kuolemaa osaisi odottaakin. Puhutaan, että kuoleman kohtaaminen kasvattaa, mutta se voi olla niin vaikea paikka, että siitä ei selviä yksin. Apua voi tarvita läheisten ja vertaistuen lisäksi asiantuntijalta. Voimakas suru on tavallista. Elämän on kuitenkin jatkuttava eteenpäin.

Kuolema voi pelottaa

Kohdatessa läheisen kuoleman on ”aloitettava uudelleen”. Kuolema voi pelottaa ja kiinnostaa, sillä kukaan ei tiedä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Tiedämme vain, että kuolema on lopullinen. Jotkut uskovat taivaaseen, toiset uudelleensyntymiseen ja joidenkin mielestä kuoleman jälkeen ei ole mitään. Uskonnot voivat auttaa kuoleman käsittelemisessä, mutta mikään teoria ei kerro, mitä oikeasti tapahtuu. Se jää jokaisen oman tulkinnan varaan, eikä ole yhtä oikeampaa tai muita väärempää uskomusta. Tämä voi tuntua vaikealtakin.

Kuolema sotkee usein elämän suunnitelmat. Se voi tuntua erityisen vaikealta silloin, kun kuolema kohtaa nuoremman ihmisen. Kuoleman ajatellaan olevan luonnollisempi vanhemmalla iällä. Nuorempanakin voi kuolla esimerkiksi vakavaan sairauteen tai onnettomuuden seurauksena. Läheisen äkillistä ja odottamatonta kuolemaa onkin vaikea käsitellä.

Kuinka päästä yli läheisen kuolemasta?

Kuoleman käsittely voi kestää kauankin. Surun tunnetta voi pelätä ja voi tuntua, ettei tunteen ylitse pääse, vaan sitä saattaa vältellä. Surun tunne ei välttämättä ala heti, vaikka niin usein ajatellaankin. Läheisen kuolema nostaa esiin myös muita tunteita, kuten pettymyksiä, vihaa, vanhoja menetyksiä; ristiriitaisiakin tunteita. Kuollutta kohtaan voi tuntea vihaa, vaikka tämä olisi kuollut luonnollisesti tai onnettomuudessa.

Nuorille suru voi aiheuttaa omaan kuoreen vetäytymisen. Nuori voi myös kokea, että hänen tulisi auttaa esimerkiksi vanhempiaan surussa, mutta hän voi tarvita itsekin tukea. Kuolemaan liittyvät rituaalit, kuten hautajaiset antavat mahdollisuuden jättää jäähyväiset ja ne myös auttavat oman surun läpikäymistä.

Kauniit muistot – valokuvat ja kuolleelle tärkeät asiat eivät unohdu. Kuolleen muistoa voi vaalia, mutta häntä ei tarvitse palvoa pyhimyksenä. Myös kukat ja kynttilät lohduttavat.

Tieto läheisen kuolemasta voi aiheuttaa shokin, sillä tapahtumaa ei haluaisi uskoa todeksi. Kuitenkin on jatkettava eteenpäin, mutta itselle kannattaa antaa reilusti aikaa. Kuolema herättää monia kysymyksiä; miksi juuri hän kuoli, miksi hän kuoli jo nyt, mitä teen nyt, kuinka selviydyn? Omaa oloa helpottaa ajatusten jakaminen jonkun kanssa. Myös auttavat puhelimet kuuntelevat.

Miten voin auttaa läheistäni?

Jos esimerkiksi ystävältä kuolee joku läheinen ihminen, ei aina välttämättä tiedä mitä sanoa tai tehdä. Tällöin joku saattaa jättää ottamatta yhteyttäkin, koska ei vain yksinkertaisesti tiedä, mitä tekisi.

Kuitenkaan läheistään ei pidä jättää yksin tällaisessakaan tilanteessa. Häneltä voi vaikka kysyä, milloin hän tarvitsee tukea ja milloin tahtoo olla yksin, tai voi tarjota esimerkiksi ruoanlaittoapua. Jo yhdessä istuminen hiljaa voi auttaa.

Ajateltavaa

  • Millaisia tunteita läheisen kuolema on sinussa herättänyt tai voisi herättää?
  • Oletko saanut tukea käsitelläksesi asiaa? Mitä ehkä kaipaisit lisää?
  • Miten toimisit, jos esimerkiksi ystävältäsi tai muulta läheiseltäsi kuolisi läheinen ihminen?
Jaa tämä sivu.